Miten tieto- ja viestintätekniikka integroidaan opetuskäyttöön? Mikä on sosiaalisen median toimintalogiikka kouluissa? Miten kehittää toimintakulttuuria ja johtaa opettajista koostuvaa asiantuntijaverkostoa? Miten verkostoitua koulun ulkopuolisten sidosryhmien kanssa?
Näitä teemoja käsitellään LUOTI-hankkeen koulutuksissa. Olen itse kouluttanut sosiaalisen median käyttöä opetuksessa pian neljä vuotta ja pyrkinyt tuomaan sen hyötyjä esille mm. opetuksen tukemisessa, koulujen sisäisessä yhteistyössä ja opettajien verkottumisessa. Lähes joka kerta törmätään muutosvastarintaan. Sopivassa määrin se on etu, sillä se pakottaa perustelemaan muutoksen tarpeellisuuden, mutta pahimmassa tapauksessa siitä tulee muuri, joka estää kaiken kehityksen.
Eräs opettaja kirjoitti minulle tuntemuksistaan erään pitämäni koulutuksen jälkeen:
"Eivät nämä ihmiset ymmärrä twitteristä, googlen ilmaisohjelmista, doodlesta, puroista tai edes fb:sta. Heille se on hepreaa, nuorten hömpötystä, lapsellista ja ei sitä nyt ainakaan opetukseen voi käyttää."
Kyseisessä koulutuksessa osallistujat olivat ehkäpä vähän tavallista vanhempia. On totta, että mitä vanhemmasta ihmisestä on kyse, sitä todennäköisempää on, ettei hänellä ole kokemusta eikä ymmärrystä sosiaalisesta mediasta. Hänen netinkäyttönsä saattaa olla hyvin valikoitunutta - toisin sanoen vain kapeasti sen mahdollisuuksia hyödyntävää. Se voi näyttää esimerkiksi tältä:
Kuvio on tehty Suomalaiset verkossa -tutkimuksen tuloksista. Pisteet kuvaavat, kuinka paljon ryhmään kuuluvat henkilöt tekevät eri asioita netissä. Tähän “tyytyväisten” ryhmään kuuluu 16 % suomalaisista netin käyttäjistä. Tutkimuksen mukaan he vieroksuvat verkkoa ja sen käyttö tapahtuu “pakon edessä”. Tämä käyttäjäryhmä on kaikista iäkkäin: kolmannes on eläkeläisiä.
Kun edellistä kuvaa verrataan “aktiivisten” ryhmän netin käyttöön, ero on kuin yöllä ja päivällä:
Tähän ryhmään kuuluu 13 % suomalaisista. Heille verkko on erittäin tärkeä ja mukana kaikilla elämän alueilla. He ovat netissä aktiivisia esimerkiksi tuottamalla itse erilaisia sisältöjä ja tekevät muutenkin suurinpiirtein kaikkea sitä, mikä verkossa vain on mahdollista - kuten kuvaan piirtyvä kehä havainnollistaa. "Aktiiviset" ovat enimmäkseen alle 35-vuotiaita.
Tilastokeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan sosiaalisen median käytön “ikäraja” on tällä hetkellä 45 vuotta. Sitä nuoremmista yli puolet käyttävät sosiaalista mediaa, ja vastaavasti yli 45-vuotiaista alle puolet käyttävät sosiaalista mediaa. Vuosi aiemmin raja oli vielä 35-vuotiaissa, eli sosiaalisen median käyttö yleistyy koko ajan yhä vanhemmilla.
Mitä tekemistä tällä on koulujen kanssa? Yksinkertaisesti sitä, että opettajien nettikokemusta kuvaa lähinnä ensimmäinen kuva, kun taas opiskelijoita kuvaa jälkimmäinen. Kuitenkin opettajat ovat avainasemassa opettamassa tieto- ja viestintätekniikan käyttöä nuorille heidän tulevaa elämäänsä ja työtehtäviään varten. Nuoret oppivat kyllä netin viihdekäytön omin voimin, mutta netin hyötykäyttöön he tarvitsevat ohjausta ja opetusta - samoin vastuulliseen ja toisia kunnioittavaan toimintaan verkossa. Mutta jos opettajan oma kokemus netistä on edellä kuvatun kapea, tämä tehtävä voi olla hänelle mahdoton. Häneltä puuttuu silloin käsitys, millaisessa todellisuudessa nuoret netissä elävät.
En sano, että jokaisen pitäisi käyttää netin kaikkia mahdollisuuksia, mutta opettajalle olisi eduksi tuntea ainakin perusteet sillä tasolla, että hän ymmärtäisi, mistä milloinkin puhutaan, ja millaisia haasteita ja mahdollisuuksia netissä on. Luonnollisesti kaikki tämä on “hepreaa” juuri niin kauaa kuin omakohtainen kokemus puuttuu. Sosiaalista mediaa ei opita kirjoista tai edes blogeista lukemalla, vaan pelkästään itse kokeilemalla ja tekemällä.
Tieto- ja viestintätekniikka voi myös parantaa opetusta ja oppimista. Sosiaalisen median palveluja voidaan käyttää esimerkiksi yhteisöllisen oppimisen ja tiedonrakentelun tukena. Mikään tekniikka yksinään ei paranna opetusta, vaan keskiössä on opetusmenetelmien ja toimintakulttuurin muuttuminen yhteistyötä ja tietoa luovaan suuntaan. Nämä TVT:n edut oppimiselle on todistettu lukuisissa tutkimuksissa jo 90-luvulla, mutta oppimistutkimuksen tuottamat hyvät käytännöt eivät ole levinneet laajasti arkipäivän koulumaailmaan. Samat mahdollisuudet ovat luonnollisesti opettajien välisen yhteistyön ja tiedon jakamisen tukemisessa, koulujen välisessä yhteistyössä ja niin edelleen. Tässäkin törmätään samaan muutosvastarintaan.
Entäpä alussa esitetty väite, että sosiaalinen media on “nuorten hömpötystä, lapsellista ja ei sitä nyt ainakaan opetukseen voi käyttää”? Sille ei yksinkertaisesti ole perusteita, vaan se kuvaa sanojansa omaa epävarmuutta. Kun ikätoverit eivät käytä vaikkapa Facebookia, se on helppo leimata lapselliseksi hömpötykseksi. Puuttuu rohkeutta kokeilla ja ajatella itsenäisesti. Näyttääkin siltä, että sosiaalisen median yleistyminen etenee nuorista vanhempiin ikäluokkiin siten, että vanhemmat katsovat aina vähän itseään nuoremmista mallia, että “kun kerran tuokin käyttää sitä, niin ehkä minäkin voin”.
Viime kädessä yksittäistä opettajaa ei kuitenkaan voi syyllistää. Tarvitaan niitä paljon kaivattuja resursseja: koulutusta, aikaa, tukea, johdon ja kollegojen tsemppausta, yhteistyötä ja jaettua vastuuta. Kommentit “kentältä” kertovat, että usein nämä puuttuvat. TVT:stä, somesta ja opetuksen kehittämisestä innostunut opettaja voi jäädä yksin ja väsyä, kun tukea ja aikaa ei ole.
Rehtorien kannalta paine sosiaalisen median käytölle tulee useista suunnista: oppilailta, vanhemmilta, opetuksen kehittämisestä, yhteistyöhankkeista ja yhä enenevissä määrin koko ympäröivän yhteiskunnan taholta. Rehtorit ovat oman organisaationsa kannalta ratkaisevassa asemassa, sillä päätöksen sosiaalisen median käytöstä tekee organisaation johto.
Isossa kuvassa kyse on Suomen tietoyhteiskuntakehityksestä ja kansallisesta kilpailukyvystä. Niihin liittyvissä mittareissa Suomi on jo jäänyt verrokkimaitaan jälkeen: esimerkiksi YK:n E-participation -vertailussa olemme Kirgistanin ja Mongolian perässä sijalla 30. Sosiaalinen media ei ole enempää eikä vähempää kuin tietoyhteiskuntakehityksen nykyinen vaihe. Viimeisen kymmenen vuoden ajan tuota kehitystä on jarruttanut ennen muuta koulujen muutosvastarinta.
Rehtorit voisivat näyttää esimerkkiä ja saada siten aikaan pienen mutta ratkaisevan muutoksen opettajien asenteissa. Esimerkillisiä rehtoreita ja opettajia löytyy vaikkapa Sometusta, Twitteristä ja aihetta käsittelevästä Facebook-ryhmästä. On rehtorista itsestään kiinni, johtaako ja tukeeko hän koulunsa kehittymistä yhteisöllisempään ja avoimempaan toimintakulttuuriin, vai ei. Tarvitaan sekä tietoa, keinoja että päättäväisyyttä. Oppilaitosjohdolle suunnattu LUOTI-täydennyskoulutushanke pyrkii auttamaan juuri tässä.
Tervetuloa mukaan!
Ystävällisin terveisin, Harto Pönkä
LUOTI-hankkeessa olen mukana suunnittelijana ja kouluttajana
P.S. Lupaan vastata kaikkiin kysymyksiin tällä palstalla. Minut tavoittaa myös blogissani, Facebookissa, Twitterissä, sähköpostitse hponka@gmail.com ja puhelimitse 0400500315.
Kerrothan LUOTI-hankkeesta myös sille kollegallesi, jota verkko ei vielä tavoita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti